Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan

Tämä pätkänovelli sai aikaan aivan loistavan keskustelun amerikkalaistyylisen teinidraaman käsikirjoittamisesta. Kuitenkin tämän on tarkoitus olla vakavahenkinen kuvaus ikäiseni teinin ajatuksenjuoksusta, vaikka teksti itsessään on melko kliseistä teiniangst/romanssikerrontaa. Koko teksti on minun kirjoittamani, enkä halua, että sitä kopioidaan. Kiitos.

Ja kyllä, koska nakkasin personalini pois, käytän blogiani yhtenä novellieni julkaisupaikkana. Tämä on ensimmäinen täällä julkaistava novelli, nauttikaa.

Oltiin taas myöhässä. Tai no, mä olin – faijan työvuoron piti alkaa viimeistään vasta jonkun puolen tunnin päästä. Aurinko paistoi taas pitkästä aikaa. Hassua, että se paistoi aina silloin, kun sitä ei millään haluaisi polttamaan verkkokalvojaan. Toisaalta oli ihan kiva, että se perinteinen aamun harmaus hävisi aina välillä, vaikka ei noi jenkkityyppiset porvarilliset esikaupunkialueet näyttäneet yhtään sen paremmilta auringossakaan. Oikeastaan ne näyttivät vaan entistä pröystäilevimmiltä; ”Katsokaa, täällä te kurjat haluaisitte asua! Ainoa oikea asuinpaikka on uusi ja teennäinen pienomakotitalo.”

Koulun piha. Asfalttia, parkkipaikka, laveat portaat. Punainen tiiliseinä. Ne näyttivät kotoisilta, vaikka enhän mä tätä paikkaa kodikseni tuntenut. Se vaan tuntui niin… rauhalliselta. Se kyllä johtui vain siitä, että tunnit olivat alkaneet joku kymmenen minuuttia sitten. Nousin autosta ja talsin asfalttimeren poikki, betoniportaat ylös ja lasiovista koulun aulaan. Piti kai käydä kaapilla ennen tuntia.

Sitten jysähti. Ei mitenkään näkyvästi tai kuuluvasti, mutta mun pään sisällä. Tuntui, että jokin vaan tuli ja teki kaikesta kristallinkirkasta. Mä jäin niille sijoilleni ja tuijotin vaan eteeni. Onneksi kukaan ei ollut paikalla, koska on aika hölmöä vaan seistä keskellä käytävää ja näyttää pöllähtäneeltä. Yritin ravistella sen tunteen pois mun tajunnasta, ei nyt. Ei nyt, kun mun pitäisi olla jollain tunnilla puurtamassa tehtäviä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kohta se tunne hävisi ja mä pääsin kaapille asti. Pengoin kirjat kaapista ja lähdin hipsimään toiseen kerrokseen; hassua, miten hiljaista koulussa saattoi olla, vaikka sen seinien sisällä oli satamäärin porukkaa.

Pääsin peräti oikean luokan ovelle, kun jysähti taas, enkä mä ehtinyt edes koputtaa luokan oveen. Ei saamari, mä olin ollut pois koulusta jo viikon, ei mulla ollut varaa jättää enää yhtään tuntia väliin. En mä kuitenkaan pystynyt koputtamaan siihen oveen, vaan hoipertelin seinustalla olevalle penkille ja lysähdin siihen istumaan. Vedin polvet syliin ja nojasin kovaan, valkoiseksi maalattuun tiiliseinään. Mitä pahaa mä olin taas tehnyt, kun kaikki tuntui menevän päin helvettiä? Päätin sit vaan istua siinä yhdessä mytyssä ja tuijottaa jonnekin lattiaan.

Enhän mä siinä kauaa saanut yksin nyhjätä, melkein heti alkoi joltain käytävältä kuulua askeleita. No, antaa olla, ei se kuitenkaan mua huomaa, menkööt ohi vaan, ovesta suoraan seuraavaan käytävään. Se meni ohi, avas oven ja hävisi kuulumattomiin oven mennessä kiinni. Mä en edes viitsinyt vilkaista, kuka se oli; joku vaan.

Jonkun kahen sekunnin päästä sama ovi aukes ja mä tunsin, kuinka joku katto mua. Liikutin silmiäni sen verran, että näin tyypin ja tunnistaessani – no sanotaan suoraan – sen jätkän, johon olin kusessa, meinasin ponnahtaa saman tien ylös ja juosta ulos koko koulusta. Miksi aina ne ei-toivotut ihmiset näkivät mut silloin, kun olin rikki. Mä käänsin silmäni takaisin lattiaan ja toivoin, että se menisi pois. Eihän me edes tunnettu toisiamme, miksi sitä kiinnostaisi, jos joku sattumanvarainen likka angstaisi käytävällä, senkin pitäisi nimittäin olla tunnilla.

Ovi kolahti ja mä vilkaisin toiveikkaana sen suuntaan, mutta tietenkin se jätkä päätti tehdä vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja tulla oven tälle puolelle. Se jäi katsomaan mua ja mä vilkaisin sitä vihaisesti, menisi nyt vaan pois.
”Ootsä ihan kunnossa?” Sen ääni kuulosti melkein siltä, että sitä oikeasti kiinnosti. Sen ääni oli just sellainen, mitä mä kuuntelisin vaikka maailman tappiin asti, jos saisin valita.
Mä en kuitenkaan vastannut, tuijotin vain mykkänä lattiaa ja odotin, että se häipyisi.
”Hei, kuulitko sä?” Mä en vieläkään vastannut, venasin vaan. Oikeasti mä olisin halunnut rynnätä sen syliin ja itkeä sitä vasten, mutta enhän mä voinut. Mä vaan kyhjötin siinä penkillä.

Yhtäkkiä se lähti kävelemään mua kohti ja istui siihen penkille. En edes voinut uskoa sitä todeksi, mutta siinä se vaan helvetti soikoon istui. Ja laski kätensä mun olalle.
”Sanoisit nyt jotain. Onko sulla kaikki hyvin?” Sen äänensävy alkoi muuttua huolestuneeksi.
”Oon mä ihan jees”, mä kuulin sanovani, vaikka mun piti olla vaan hiljaa. Eihän se mua tietenkään uskonut, vaan rupesi selittämään jotain siitä, kuinka ei ole ihan normaalia kyhjöttää koulun käytävällä, kun pitäisi olla tunnilla. Mä murahdin sille vastaukseksi jotain, että saattohan sitä lintsata ja olihan sekin siinä, ihan samalla käytävällä, vaikka sen piti olla myös tunnilla. Intettiin siinä sitten jotain vähän aikaa ja se melkein sai mut paremmalle tuulelle. Sitten me oltiin taas vähän aikaa hiljaa, ja sen käsi oli edelleen mun olalla.

Sitten, ihan äkkiseltään, mä rupesin itkemään. Mä kerroin sille kaiken siitä, minkä takia mä olin ollut viikon pois koulusta ja minkä takia mä istuin polvet sylissä sillä kurjalla penkillä, eikä se sanonut mitään ennen kuin mä olin lopettanut vuodattamiseni. Se oli jossain välissä kerinnyt kietoa kätensä mun ympärille ja yhtäkkiä mä vaan huomasin istuvani ihan kiinni siinä. Mä olin laskenut jopa jalkani lattialle, olin ehkä alitajuisesti ajatellut, että silloin sen olisi helpompi pitää musta kiinni. Ja mä vaan nojasin sitä vasten samalla, kun ajatukset törmäilivät mun päässä toisiinsa, enkä mä saanut yhdestäkään ajatuksenrippeestä kiinni.

Jossain välissä mä tajusin, että täähän oli juuri sitä, mitä mä olin toivonut koko vuoden: mä sain vaan olla ja nyhjöttää juuri tuon jätkän sylissä ilman, että mä olin tehnyt mitään ihmeellistä. Ihan kuin mut olisi pantu johonkin amerikkalaiseen teinidraamaan. Toisaalta oli ihanaa istua siinä jonkun sylissä sanomatta mitään. Musta vaan rupesi tuntumaan siltä, että olisi aika tuntea itsensä kiusaantuneeksi, eihän se ollut ihan normaalia vollottaa ventovieraalle elämästään.
”Sori hei, että mä tällä tavalla kidutan sua näillä mun ongelmilla. Ei sun ois tarvinnu jättää tuntias väliin mun takia. En mä oo sen arvonen”, mä mutisin ja se oli vähän aikaa ihan hiljaa. Sen kainalossa oli lämmin ja se tuoksui hyvälle. Sen käsi teki koko ajan pientä liikettä mun olkavarrella ja mä olisin voinut vaikka pyörtyä siihen paikkaan.

Lopulta se hymähti ja sanoi: ”Kyllä, sä oot tän arvonen. Ja paljon enemmän.”

Tämä artikkeli on julkaistu tiistaina 9. kesäkuuta 2009 kello 15.26 ja sen aiheena on Novellit ym.. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.