Ehkä joskus
Jaahas. Minulta tulisi kieltää Bonesin katsominen kokonaan. Kyseisen sarjan henkilöhahmot vain ovat vikoineen ja puutteineen niin täydellisiä, että kadehdin heitä. Tänään katsoessani toisen kauden jaksoa “The Man in the Cell” huomasin janoavani onnettomuutta itselleni. Olen itsekin yllättynyt siitä, että haluan tosiaan tulla huomatuksi. Tai sitten haluan vain, että joku olisi edes joskus huolissaan minusta – joku muu kuin äitini, joka huolestuu monista asioista.
Oli ehkä huono idea hankkia Bonesin ensimmäinen ja toinen kausi DVD-bokseina. Tuo sarja ei tee hyvää psyykkeelleni; samaan aikaan, kun yhtä aikaa vihaan ja rakastan jaksoja, koen olevani entistä yksinäisempi, sillä sarjassa kuvattu työryhmä on aivan liian täydellinen; kaikki välittävät toisistaan ja pitävät yhtä tilanteessa kuin tilanteessa.
Näin lukion alkaessa pelkään jääväni yksin, eikä edellä mainitun kaltaisesta ryhmästä haaveilu auta asiaa. En enää jaksa uskoa, että löytäisin kavereita uudesta opiskelupaikastani, mutten kuitenkaan osaa kertoa syytä, miksi tunnen näin. Syitä lienee miljoona tai pari enemmän, mutta voihan tuokin pelko juontaa juurensa siihen, että olen joutunut pettymään muutamiin ystävyyssuhteisiini.
Elämäni aikana minulla on ollut vähintään kaksi ystävyyssuhdetta, joita ajatellessani jälkeenpäin olen huomannut, että kyseinen ystävä ei ole ollut liiemmin kiinnostunut minusta, vaan he ovat ainakin osan ajasta yrittäneet hyötyä minusta. Tosin mieleeni palautuu usein hetkiä, jolloin joku niin sanotuista ystävistäni on pitänyt minua ala-arvoisempana ja kaatopaikkana. Samaiset henkilöt ovat myös joskus vähätelleet ongelmiani tai jättäneet ne huomioimatta. Tai nauraneet päin naamaa, että “joo, mulla on kuule ihan samanlaista” ja näin ollen jättäneet minun huoleni omiensa varjoon.
Nämä ihmiset ovat saaneet minut helvetillisen epäluuloiseksi. Nykyään ajattelen kaikista pahinta ja sitä, että kukaan ei ole ystäväni, he vain kituuttavat kanssani säälistä.
Kuitenkin minun olisi tarkoitus aloittaa lukio muutaman päivän päästä. Saa nähdä, miten siinäkin käy. Todennäköisesti tulen nyhjöttämään kolme-neljä vuotta pelkkä MP3-soitin seuranani. Luojan kiitos minulla on edes se.
