Eteenpäin
Sen niminen novelli tuli eilen raapustettua. Puolisen tuntia tähän ehkä meni, kun skenaario oli mulla valmiina päässä ja flow vaan iski. Mulle tyypillinen kliseilevä “jotain pahaa tapahtuu, tyttö tapaa pojan” -idea, mutta noita kohtausjuttuja on vaan niin kiva kehitellä. :< Koittakaa kestää. Teineilen tätä kautta, kun en muuten saa teineillä.
Mä olin aina kuvitellut, et se olisi jotenkin erilaista. Jotenkin pysäyttävämpää, suurempaa. Nyt mä kuitenkin vaan istuin siinä, sohvalla koulun käytävällä. Mun takana kaihtimien toisella puolella paistoi kevätaurinko ja mun pää oli aivan tyhjä. Saatoin vaan kuvitella aavikkomaiseman, missä heinäsirkat sirittää, aurinko korventaa maata ja ainoo liike, mitä näkyy, on kun risupallo vierii tuulen mukana maiseman poikki. Mun päässä siritti heinäsirkat.
Pikkuhiljaa jokin alkoi liikkua taas mun päässä. Rupesin kelailemaan, mitä just oli tapahtunut. Viisi minuuttia sitten mä olin istunut kaikessa rauhassa äikäntunnilla. Mun puhelin oli soinut. Olin saanut vinoja katseita muilta kurssilaisilta ja hieman närkästyneen ilmeen opettajalta. Sori vaan, että mun soittoääni on vähän korni. Olin kylmästi katkaissut sen puhelun. Se oli ollut vaan mutsi, se tajuaisi kuitenkin, että olin tunnilla, koska en vastannut. Olin laittanut kuitenkin kännykän varmuuden vuoksi äänettömälle, jos se soittaisi vielä ennen tunnin loppumista uudestaan.
Se oli soittanut kuitenkin heti uudestaan ja olin hylännyt sen puhelun toistamiseen. Ja vielä uudestaan. Eikö se ollut tajunnut, että mä olin tunnilla? Neljännellä kerralla mä olin todennut maikalle, että mun oli kai pakko ottaa se puhelu ja olin hipsinyt käytävään. Ei mulla vielä silloin ollut hälytyskellot soineet. Olin vastannut vähän närkästyneesti, niin kuin mä nyt yleensä vastaan, kun joku alkaa ärsyttää mua. Mutsi sanoi, että mun kannattaisi istua. Sen ääni kuulosti jotenkin oudolta; särkyneeltä ja hermostuneelta. Mä olin sitten istuutunut ja odottanut ihmeissäni sitä, mitä sieltä oli tulossa.
Istuin edelleen siinä sohvalla, mihin olin sen puhelun aikana istuutunut ja mun päässä siritti. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän. Mun olisi pitänyt olla siellä äikäntunnilla.
Kaikki oli jotenkin niin utopistista. Mun faija oli muka kuollut. Oliko se edes mahdollista? Mä en tiennyt, olisiko mun pitänyt olla järkyttynyt, helpottunut vai sekaisin surusta. Sillä hetkellä musta tuntui lähinnä tyhjältä. Ei, mua ei itkettänyt. Mun elämästä ei ollut kadonnut mitään tärkeetä. Mutsi sanoi, että oli lähdössä hakemaan meidän koiraa jostain poliisiasemalta. En ollut halunnut mennä mukaan. Mä vaan olin jotenkin turta. Halolla päähän lyöty.
Mä nousin siitä sohvalta vähän kankeasti ja kävelin takaisin luokkaan. Vilkaisin itteäni sivusilmällä luokan peilistä ja näin, että mä olin kalpea ja jotenkin tyrmistyneen näköinen. Istuin paikalleni. Kaveri katsoi mua ihmeissään. Mä istuin siinä hetken ja tuijotin lähinnä eteeni. Opettaja ei kiinnittänyt muhun sen kummempaa huomiota ja siritys mun päässä oli vaihtunut huminaksi. Kuulin tosi tarkasti kaikki äänet luokassa; ilmastoinnin, muiden ryhmäläisten äänet, ulkona olevan työmaan kolinan. En vaan käsittänyt niistä äänistä mitään.
“Faija tappo ittensä”, kuulin itteni sanovan kaverille. Kaverin ilme muuttui saman tien kauhistuneeksi ja siitä järkyttyneeksi. Se yritti sanoa mulle jotain ja huomasin, että luokassa oli tullut jotenkin hiljaista. Nähtävästi kaikki muutkin olivat kuulleet sen, mitä mä olin sanonut.
Istuin sen jälkeen koko lopputunnin ihan hiljaa paikoillani, enkä sanonut mitään.
Tunnin jälkeen mä nousin, keräsin tavarani ja kävelin luokasta katsomatta kehenkään. Kävelin vaan suoraan käytävään, portaat alas aulaan ja siitä kohti ruokalaa, missä me yleensä oleiltiin välitunnit.
Puolivälissä mä kuulin, kuinka joku huusi mun nimeä. Pysähdyin, käännyin hitaasti ympäri ja näin yhden jätkän meidän äikänryhmästä. Muistin hämärästi, että se istui mun ja kaverin takana siellä luokassa. Katsoin sitä ilmeettömänä kun se tuli mun luokse.
“Unohdit sun takin”, se sanoi ja ojensi mun mustaa takkia. Katsoin sitä takkia hetken, otin sen ja kiitin. Totta kai mulla oli ollut takki luokassa, koska tulin aina suoraan ekalle tunnille käymättä kaapilla. Laskostin sen takin käsivarrelle jotenkin ja olin jo menossa taas kohti ruokalaa, kun tää tyyppi pysäytti mut taas.
“Hei odota… Kuulin, mitä sä sanoit sillon tunnilla.” Se piti tauon ja katteli jonnekin sivulle miettien, miten jatkaisi.
“Ajattelin vaan, että jos sä haluat puhua, niin mä voin kyllä kuunnella… Jos vaan siis haluut, ei oo mikään pakko.”
Mun pää ei toiminut vieläkään, mutta joku pieni ääni sanoi, että kannattaa antaa sille mahdollisuus.
“Onks sulla nyt aikaa?”, mä kuulin kysyväni.
