…ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.

Yeah, right. Minun jouluni:
Pari viimeistä aluspäivää ollaan niin helvetin kireitä ja stressaantuneita; joulusiivous, ruuanlaitto, lahjojen paketointi, jne. Totta kai minulle ruvetaan rähisemään, kun en halua osallistua hössötykseen. Haaveilen vain omasta kämpästäni, jossa aloittaisin jouluruokien tekemisen hyvissä ajoin, enkä stressaisi siitä. Niin vissiin. :’) En ymmärrä joulusiivouksen ideaa; kuusestahan tulee kuitenkin niin pirusti neulasia ja lahjoista roskia ja niin ees päin.

Sitten lopulta aattopäivänä räyhätään; pitäisi saada kuusi valmiiksi, ruuat valmiiksi, saunaankin pitäisi ehtiä, “no vittu mä katon tätä nyt tässä, menkää muualle kattomaan omaa ohjelmaanne”, isä juo, äiti ja sisko huutavat, koira on yliaktiivinen ja minä lopulta katkaisen pinnani ja painun jonnekin vuodattamaan raivon/ surun(/ahdistuksen) /väsymyksen kyyneleitä. Näin meillä. Toisaalta iskä ei ehkä juo tänä vuonna paria olutta enempää.

Ehkä tässä on jotain hyvääkin.
Koira on lutuinen, kun on niin täpinöissään lahjoista, saa uusia CD-levyjä, on erikoislaatikkoruokia ja totta kai, on lomaa. Plus tietty kaikki suklaat ja muut herkut. En kyllä siltikään kestä pipareiden tekemistä, en osaa kaulia. :<

—–

Laskeskelin tuossa juuri, että minun tulisi syödä 5-8 kertaa päivässä, jos haluan lihoa. Ei kyllä tule kuuloonkaan. Enhän mie yleensä ajattelekaan syömistä klo. 14 tai klo. 23. :o Muuten kyllä. Ja välipalatkin ovat mitä ovat, kun en ikinä jaksa tehdä leipää tai vastaavaa. Way to go.

Kello on jo muuten kumman paljon. :o Ja edellisestä kirjoituksesta on muuten melkein kuukausi, oho. Jouluaattokin on jo “huomenna”.

Koomista, kuinka kuvittelin ryynimakkaroiden maistuvan pahalle. Kyllä nuo ihan syötäviä ovat, enkä enää valita iskän heräteostoksesta. :D Mullon tollanen vuffe selän takana norkoilemassa. Hassua, kuinka se aina onnistuukin löytämään minut ja välipalani. Hyvä vain, syöpähän puolet nugeteistani, jotka eivät ole kovin kaksisen makuisia. Noin, nyt nekin on syöty. Lopetetaanko ruokapuhe, teillehän voisi tulla nälkä.

Noh, en minä vielä lopeta ruokapuheita. Voisin vaikka hakea ja lämmittää toisen ryynärin. 8)

Niin, olen taas kerran ylpeä tuosta “vuffestani”. Pudotin tuon ryynärinpuolikkaan lattialle – tai no, se putosi haarukasta – eikä tuo ihmeherra ottanut sitä, kun kielsin! ^^ Tai no, hampaat olivat 10 sentin päästä makkarasta, kun huudahdin “EI!”. Poika pysähtyi niille sijoilleen ja meni hieman kauemmas. Käskin sen vielä istumaan tuohon metrin päähän makkarasta ja pistin sille paikka-käskyn päälle hakeakseni paperia. Ei se mihinkään liikkunut, kun hain paperin ja puhdistin välipalani. Eipä tuo lattia ole onneksi kovinkaan likainen, joten pyyhkimisellä päästiin. Ja totta kai koiranpoikakin sai oman osuutensa taas kerran.
Ja jos joku ei tiedä, niin kyseessä oleva koira on 5½-vuotias suomenpystykorvaherra, joka osaa. Kaiken.

Ai että, olen ihastunut Giant Leapin musiikkiin. Somebody else on ihana ja menneen kesän hitti All in my head on myös ihan hyvä. Vähänkö tyhmää, kun en ole kuullut muita kappaleita. Ainakaan tietääkseni.

Edellisen kirjoituksen kengät olivat muuten rikki ja hankittiin uudet noiden kenkien palauttamisen jälkeen. Nyt miulla on vaelluskenkien tyyppiset kengät, joilla kelpaa mennä mutaliejussakin. Hih.

Näen, kuinka kaikki maailmassani muuttuu likaisenharmaaksi. Voimakkainkaan saippua ei saa värejä takaisin. Parhainkaan maali ei peitä likaisenharmaata saastaa. Sydäntäni raastaa, kun kukaan muu ei tunnu huomaavan kaiken muuttumista.

*************************

Kahvila on täynnä, mutta silti niin hiljainen. Ihmiset tulevat ja menevät ja jos heillä on asiaa, he kuiskaavat sen. Välillä kuuluu kolistelua keittiöstä ja se rikkoo harmonian. Joskus joku huutaa käskyn jos toisenkin. Luen hiljaisen keskittyneenä kirjaani ja annan muiden mennä ja tulla rauhassa.

Havahdun, kun kuulen askeltesi pysähtyvän pöytäni viereen. Nostan katseeni ja näen kasvosi, joilla leijailee ystävällinen vieno hymy.
“Voinko istua pöytääsi?” kysyt vaimealla äänellä ja mainitset vielä muiden pöytien olevan täysiä.
Nyökkään vastaukseksi ja siirrän hieman omia tavaroitani tehden tilaa sinulle. Muovinen tarjotin kalahtaa vaimeasti laskeutuessaan kivilaatoilla pinnoitetulle pöydälle. Istuudut ja jatkan kirjani lukemista.

Muutaman hetken päästä luen kirjan viimeiset rivit. Sulkiessani kirjaa hämmästyn, kun kuulen sinun kysyvän kirjan nimeä. Kohotan hämmentyneenä katseeni, sipaisen kullanvaaleat hiukseni korvan taakse ja katsahdan tummiin silmiisi. Näytän sinulle kirjan kantta ja hymyilet vienosti. Katson sinua kummastuneena, kun naurahdat hyväntuulisesti.

Selität pirteästi, kuinka et ole koskaan ymmärtänyt kirjan loppua. Pakko myöntää, ettei se minullekaan auennut kunnolla. Pian olemmekin uppoutuneena keskusteluun kirjasta.

Myöhemmin katsahdat kelloosi ja hymysi haipuu. Toteat, että sinun täytyisi lähteä jo, ja huomaan itsekin oman kiireeni. Kun olemme saaneet tavaramme laukkuihin ja takkimme päälle, katsahdat minuun merkitsevästi. Vedät syvään henkeä ja kysyt minulta jotain. Kaivan laukustani kynän ja paperia kirjoittaakseni sinulle haluamasi tiedon. Saatuasi paperin lähdet kiireellä ulos kahvilasta jättäen minut katsomaan perääsi.

Kuluu päivä, kuluu viikko, kuluu kuukausi ja pian vuosi on kulunut. Olen jo lähes unohtanut sinut, kunnes huomaan vastaamattoman puhelun.

Ja näin puramme vihaamme blogiin. Kiitokset sille, joka blogisysteemin keksi.

Tästä lähin lopetan kaiken mahdollisen kommentoinnin, kun aina saa vain vittuuntuneen vastauksen; “No sua ny vituttaa/ärsyttää/tms. kaikki.” Kiitti vitusti Kuro, pilasit taas päiväni tuolla niin saatanan itsestäänselvällä ja lapsellisella vastauksella. Pääsit mesessä torjuttujen listalle. =))) Sua ei kestä kukaan mesessä, ku oot niin vitun angst tai ylipirtee tai muuten vaan vittuuntunut.

Alunperinhän minun piti kertoa siitä, kuinka kaikki menee minunkohdallani tyylillä “Ei näin.” Jatketaanpa alkuperäisellä aiheella, eli Ei näin.
Eli eli. Äitee raahasi minut tänään kenkäkauppoihin Tapiolan Sokokselle ja sieltä Stokkalle. Eihän mulle kelpaa mitkään merkkikengät, koska ne on tarkoitettu naisellisille naisille, jotka pitävät tilpehööristä. Ja minä olin itse sanonut haluavani oikeat talvikengät, kun vaellussaappaat ovat sen verta raskaat jalassa ja ne alkavat muutenkin olla pienet.

Niin. Joko niissä helkutin kalliissa (hintahaarukka siinä 60-150 €) oli sauma väärässä kohdassa (= epäkäytännöllistä), ei ollut kokoa, nauhat olivat huonoa tekoa, kärki oli liian kapea, joku muu oli pielessä tai muuten vaan hinta hirvitti. Sittenhän myö tietenkin lähdettiin pois sieltä, kun ei mitään löytynyt.

Noh. Heitin sitten vitsillä, että mennäänkö vielä Omenaan katsomaan niitä kenkiä. Loppujen lopuksi ohjasin äidin nätisti Omenalle seuraavalla tyylillä:
“No öö… Käännypä tonne OlariMatinkylään.”
- Tonne vai?
“Jep. Ja ny ajele suoraan.” *hetki* “Käänny nyt vasemmalle.”
- Vasemmalle?
“Nii. Vasemmalle.”
- Eiks toi oo oikee?
“Eikun oho, joo.” *hetki* “Kato ny, me ollaan Omenalle menevällä tiellä. Mä oon nero.”

Ja näin pääsimme onnellisesti Isoon Omenaan. Tosin parkkiksella kierrettiin viisi minuuttia, että saatiin parkkipaikka.
Ja sitten suunnistimme Citymarkettiin, koska sieltä tai Prismasta minulle löytää todennäköisimmin kengät. Ja niinhän se meni. Viisi minuuttia ja minulla oli kourassa kaksi karkkipussia (kaksi pussia kahdella eurolla 8D ), kohtuuhintaiset nahkakengät ja suoja-aine kengille, kun edelliset ovat kotoa loppuneet.

Mikä olikaan tarinan opetus? Se, että minun on turha etsiä mistään merkkitavaroiden joukosta mitään. Laukut ja reput on hankittu sieltä täältä merkkiä katsomatta, samoin vaatteet. Tosin äiti aina haluaa minulle Espritin tuotteita, kun ovat kuulemma niin hyvälaatuisia.

Olen nähnyt monenlaista
Paljon pahaa, kuolemaa
Mutta kasvosi kun muistaa
Se auttaa jaksamaan
Antaa sataa sulaa laavaa
Antaa tulla mitä vaan
Tässä maassa miehet tehdään
Miehet tehdään kestämään

Niin se vaan on. Päätin kirjoittaa vain siksi, että en ole kirjoittanut. Tuossa ylempänä oleva sanoitus löytyy Anssi Kelan Kaatuneiden muistolle -kappaleesta. Kaunista kerrontaa Suomen talvisodasta.

Mitäs tässä. Mitään erityistä ei ole kuukaudessa tapahtunut. Mitä nyt siirryttiin talviaikaan ja viime yönä piirsin koiranpojasta kuvan. Lyijäreillä, realistista tyylisuuntaa noudattaen, tunnissa, helvetin onnistuneesti. Olen ylpeä itsestäni.
Niin joo, menen vasta keväällä vyökokeeseen.

Pft. Minun pitäisi…
…käyttää koira ulkona.
…lukea ruotsin verbejä.
…opiskella.
…ottaa niskastani rautapihdeillä kiinni ja olla päästämättä irti.

Lyhyttä.